Jos kaipaat vaihtelua ainaisille paistetuille silakoille, niin tässäpä hyvä vaihtoehto. Näistä on tullut mun ehdottomia suosikkeja. Helppo tehdä ja erittäin herkullisia.
Ja mistä tuo silakkapihvien nimi juontaa juurensa? Tarina kertoo, että maailmankuulu tanskalainen ravintoloitsija ja ruokakirjailija Clayes Meyer olisi jossakin ruokaohjelmassaan näitä pihvejä tehnyt. Ja siitä olisi sitten resepti jäänyt elämään. Vaikka ihan perus silakkapihvit onkin silakkareseptien kunkku kaikessa yksinkertaisuudessan, vie tämä ohje silakkapihvit ihan uudelle levelille.
Silakkapihvit Claus Meyerin tapaan
täysjyvävehnäjauhoja
600 g silakkafileitä
suolaa ja mustapippuria myllystä
5 rkl karkeaa Dijon sinappia
1 ruukku lehtipersiljaa
öljyä ja voita paistamiseen
Aseta leivinpaperiarkki pöydälle ja ripottele päälle ohuelti täysjyvävehnäjauhoja. Lado silakkafileet paperille nahkapuoli alaspäin. Mausta suolalla ja mustapippurilla.
Levitä sinappi fileiden pinnalle ja ripottele päälle hienonnettua lehtipersiljaa. Taita fileet puoliksi pyrstöä kohden. Kuumenna paistinpannu, lisää öljy sekä voi ja paista fileet rapeiksi.
Saimme Viskin kanssa viettää lauantaina spesiaaliaikaa ihan kahdestaan ja suuntasimmekin auton nokan kohti Tammelaa ja Saaren kansanpuistoa. Perjantaina oli jo niin keväisen aurinkoinen keli, mutta kas kummaa se lumisade löysi tiensä jostain päällemme lauauntaina. Kovin paljoa sitä lunta ei tullut, mutta valokuvaamisen vuoksi olisin toivonut vähän aurinkoisempaa keliä.
Aloitimme retken kiipeämällä ensin Kaukolanharjulle. Kaukolanharjulla sijaitsee vuonna 1926 valmistunut Kaukolanharjun näkötorni. Muistan että olen tornissa joskus ala-asteaikoina käynyt, mutta siitä on niin kauan aikaa, että uusinta vierailu sinne pitää kyllä kesällä ehdottomasti tehdä. Kesäaikaisin torni on muistaakseni jollakin aikataululla yleisölle avoinna.
Tornilla on korkeutta 21 metriä, mutta koska se sijaitsee harjun päällä, on näkyvyys sieltä aika upea.
Luettuani Enni Mustosen kirjoittaman Emännöitsijä -kirjan, on ollut kauhea polte päästä kulkemaan Albert Edelfeltin jalanjäljille Kaukolanharjulle. Hänhän maalasi teoksensa Kaukolanharju auringolaskun aikaan vuonna 1890 juuri tältä paikalta. Teos on nykyään nähtävissä Ateneumissa ja pakko se on kyllä joskus käydä ihan livenä katsomassa.
Tuo maisema ei näin harmaana päivänä ollut ihan niin hieno kuin Albertin maalaamana, mutta kelpasi sitä silti ihailla.
Saaren kansanpuisto on siitä kivaa aluetta, että lähes kaikkia reittejä ympäröi järvet ja lammet ja suurin osa on vielä ihan kirkasvetisiä.
Jos katsoo pelkkiä reittikarttoja, ei Saaren kansanpuistossa ole kovin pitkiä merkattuja reittejä kuljettavana. Vaan jos rohkeasti eksyy vähän pienemmille, merkkaamattomille poluille, niin ai että löytää upeita paikkoja ja yhtäkkiä huomaatkin, että muutama tunti vierähti taas kulkiessa ja ihmetellessä. Metsään ei kannata mennä vaan keräämään kilometrejä, vaan keskittyä sen sijaan olemiseen ja ihmettelyyn.
Ja pitäähän retkellä aina toki evästäkin olla mukana.
Eväät on oikeastaan se reissun suola! 😍
Tällä kertaa olin jopa muistanut pakata "makuupussin" eli untuvatakin reppuun mukaan, niin ei edes tullut taukopaikalla kylmä.
Yksi bebeleivos ei vatsaa täyttänyt, mutta antoi mukavasti virtaa loppulenkille.
Reissun ainoa miinuspuoli oli yksi irtioleva koira, joka yritti kovin hyökätä Viskin kimppuun. Onneksi tämä suurehko koira ei kuitenkaan varsinaisesti hyökännyt kimppuun, vaan louskutti leukojaan noin puolen metrin päässä Viskistä. Onneksi omistajat saivat koiran nopeasti hallintaansa.
Itsekin saatan Viskin ottaa irti kuvaushetken ajaksi (tiedän että sekään ei ole sallittua), mutta yritän aina katsoa että paikka on sellainen ja näkyvyys hyvä että uskallan sen ihan hetkeksi päästää irti. Ja kädessä aina supernamit, jotta tiedän aika satavarmasti sen karkaavan vain minun luokseni. Harmillisia juttuja silti nuo "päällekarkaamiset".
Saaren kansanpuistoon suuntaamme uudelleenkin, mutta vähän aurinkoisemmalla kelillä! 🌞
Saimme Viskin kanssa viettää lauantaina spesiaaliaikaa ihan kahdestaan ja suuntasimmekin auton nokan kohti Tammelaa ja Saaren kansanpuistoa. Perjantaina oli jo niin keväisen aurinkoinen keli, mutta kas kummaa se lumisade löysi tiensä jostain päällemme lauauntaina. Kovin paljoa sitä lunta ei tullut, mutta valokuvaamisen vuoksi olisin toivonut vähän aurinkoisempaa keliä.
Aloitimme retken kiipeämällä ensin Kaukolanharjulle. Kaukolanharjulla sijaitsee vuonna 1926 valmistunut Kaukolanharjun näkötorni. Muistan että olen tornissa joskus ala-asteaikoina käynyt, mutta siitä on niin kauan aikaa, että uusinta vierailu sinne pitää kyllä kesällä ehdottomasti tehdä. Kesäaikaisin torni on muistaakseni jollakin aikataululla yleisölle avoinna.
Tornilla on korkeutta 21 metriä, mutta koska se sijaitsee harjun päällä, on näkyvyys sieltä aika upea.
Luettuani Enni Mustosen kirjoittaman Emännöitsijä -kirjan, on ollut kauhea polte päästä kulkemaan Albert Edelfeltin jalanjäljille Kaukolanharjulle. Hänhän maalasi teoksensa Kaukolanharju auringolaskun aikaan vuonna 1890 juuri tältä paikalta. Teos on nykyään nähtävissä Ateneumissa ja pakko se on kyllä joskus käydä ihan livenä katsomassa.
Tuo maisema ei näin harmaana päivänä ollut ihan niin hieno kuin Albertin maalaamana, mutta kelpasi sitä silti ihailla.
Saaren kansanpuisto on siitä kivaa aluetta, että lähes kaikkia reittejä ympäröi järvet ja lammet ja suurin osa on vielä ihan kirkasvetisiä.
Jos katsoo pelkkiä reittikarttoja, ei Saaren kansanpuistossa ole kovin pitkiä merkattuja reittejä kuljettavana. Vaan jos rohkeasti eksyy vähän pienemmille, merkkaamattomille poluille, niin ai että löytää upeita paikkoja ja yhtäkkiä huomaatkin, että muutama tunti vierähti taas kulkiessa ja ihmetellessä. Metsään ei kannata mennä vaan keräämään kilometrejä, vaan keskittyä sen sijaan olemiseen ja ihmettelyyn.
Ja pitäähän retkellä aina toki evästäkin olla mukana.
Eväät on oikeastaan se reissun suola! 😍
Tällä kertaa olin jopa muistanut pakata "makuupussin" eli untuvatakin reppuun mukaan, niin ei edes tullut taukopaikalla kylmä.
Yksi bebeleivos ei vatsaa täyttänyt, mutta antoi mukavasti virtaa loppulenkille.
Reissun ainoa miinuspuoli oli yksi irtioleva koira, joka yritti kovin hyökätä Viskin kimppuun. Onneksi tämä suurehko koira ei kuitenkaan varsinaisesti hyökännyt kimppuun, vaan louskutti leukojaan noin puolen metrin päässä Viskistä. Onneksi omistajat saivat koiran nopeasti hallintaansa.
Itsekin saatan Viskin ottaa irti kuvaushetken ajaksi (tiedän että sekään ei ole sallittua), mutta yritän aina katsoa että paikka on sellainen ja näkyvyys hyvä että uskallan sen ihan hetkeksi päästää irti. Ja kädessä aina supernamit, jotta tiedän aika satavarmasti sen karkaavan vain minun luokseni. Harmillisia juttuja silti nuo "päällekarkaamiset".
Saaren kansanpuistoon suuntaamme uudelleenkin, mutta vähän aurinkoisemmalla kelillä! 🌞
Ihanat talviset maisemat, täällä Turussa ei ole ollut koko talvena lunta pysyväksi. Kyllä vesi tuli kielelle,minä rakastan ylikaiken kala ruokaa,kiitos vinkistä en ole tehnyt noin silakoita, ainaon tullut vain perinteisesti paistettua.Herkkukala on minulle kirjolohi ja muikut, sitten silakat.
VastaaPoistaMeillä on ollut muutama luminen päivä ennen joulua ja nyt vklp oli hetkellinen lumimaisema. Mutta ei kuitenkaan ihan niin paljoa lunta että hiihtään olisi vielä päässyt. Eikä enää kyllä tarvitse tullakaan. Hiihdetään sitten ensi talvena.
PoistaMinä olen myös muikkujen ystävä. Ahven, siika ja kuha kuuluvat muikkujen lisäksi suosikkilistalleni. Ja tietenkin silakat.
Hienoja maisemakuvia kulttuurimaisemista.
VastaaPoistaSilakkapihvit tuovat hyvää vaihtelua lohelle, kalalajeja pitäisikin syödä
vaihdellen. Helppo ja hyvä silakkaohje.
Kiitos! <3 Tuo maisema on valittu vuonna 1993 yhdeksi maamme kauneimmaksi maisema-alueeksi. Ja kaunista siellä onkin!
PoistaTuo on niin totta, että kalalajeja pitäisi enemmän vaihdella ruuanlaitossa. Just puhuttiin miehen kanssa, että ei edes muisteta koska oltais viimeksi valmistettu siikaa. Syöty ollaan kyllä, mutta aina mun äidin ruokapöydän ääressä. Tähän on pakko tehdä muutos ja lähteä keväällä siikaongelle. :)